teoksessa Kallio, Kati; Grünthal, Riho; Saressalo, Lassi (toim.): Inkerikot, setot ja vatjalaiset. Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet. SKS 2021.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura julkaisi noin viidessätoista vuodessa komean kirjasarjan alaotsikolla Maa, kansa, kulttuuri(t)/historia: Inkeri (1991), Viro (1995), Karjala (1998), Suomi (1999), Lappi (2003), Unkari (2004) ja Vepsä (2005) sekä hieman ”ulkojäseninä” teokset Suomenlahden ulkosaaret: Lavansaari, Seiskari, Suursaari, Tytärsaari (1996) ja Muinainen Kalanti ja sen naapurit (2003). Kaikki komeita, isoja artikkelikokoelmia, joiden tekijöiksi oli haalittu eri alojen parhaita asiantuntijoita. Kirjat muistuttavat myös rakenteeltaan, taitoltaan ja jopa ulkoisilta mitoiltaankin – paksuutta lukuun ottamatta – suuresti toisiaan. Ja tekeillä oli jo silloin myös sarjan kymmenes nide.
Kului vuosia, vuosikymmen ja melkein kaksikin, mutta 10. kirja ei vaan ilmestynyt. Koska tunsin kirjan kirjoittajia, sain vuosien kuluessa aina toisinaan kuulla, kuinka kirjan toimittajat vaihtuivat, kuinka tilattiin lisää artikkeleita, kuinka vanhoja artikkeleita jouduttiin jo päivittämään, mutta aika vain kului ja kului eikä kirja ilmestynyt. Mutta joulun alla 2021 tapahtui ihme, kirja ilmestyi kuin ilmestyikin. Ja komea opus saatiinkin: Inkerikot, setot ja vatjalaiset – Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet -teoksessa on 504 sivua, 19 artikkelia ja johdantoartikkeli sekä tekijöinä 16 eri asiantuntijaa kahdesta maasta eli Suomesta ja Virosta.
Kirja jakaantuu viiteen eri kokonaisuuteen, joissa kussakin on 3–5 eri artikkelia: Inkerinmaa, Inkerikot, Vatjalaiset, Setot ja Ortodoksinen kansanusko. Ja lisäksi johdantoartikkelit: Lukijalle ja kirjan kahden toimittajan ja sinne lisäksi vielä 1–2 artikkelia kirjoittaneiden Riho Grünthalin ja Kati Kallion johdanto/tausta-artikkeli Inkerinmaan ja Setomaan historialliset kulttuurit.
Inkerikkoja, vatjalaisia ja setoja yhdistää monta eri seikkaa: kaikki ovat pieniä ortodoksia itämerensuomalaisia kansoja, joilla ei koskaan ole ollut omaa valtioita ja jotka ovat aina olleet idän ja lännen rajalla, jääden usein heidän yli marssivien sotajoukkojen jalkoihin.
Professorit Riho Grünthal kirjoittaa inkeroisen kielestä, Heinike Heinsoo vatjan kielestä ja Karl Pajusalu seton kielestä. Lauluperinne, runolaulu, itkut, kertomusperinne ja perinteiset soittimet esitellään kaikkien kolmen kansan osalta ja tälläkin kertaa kirjoittajina ovat tunnetut asiantuntijat: Anneli Asplund, Kati Kallio, Aili Nenola, Ingrid Rüütel, Kristi Salve ja Senni Timonen.
Historiaakaan ei unohdeta: Taisto Raudalainen kirjoittaa Inkerinmaan historiasta ja Marjukka Patrakka Soikkolan inkerikkojen 1900-luvun synkästä historiasta. Kansanomainen uskonto, elävä kansanusko vatjalaisten ja inkerikkojen osalta tulee myös käsiteltyä, kuten myös Ernst Ernitsin toimesta vatjalaisten aineellinen kulttuuri.
Koko teoksen laajin ja varmaan myös eniten uutta tietoa sisältävä artikkeli on Mare Pihon kirjoitus setojen aineellisesta kulttuurista. Suurikokoisen kirjan sivuista se täyttää lähes 70 sivua eli tekstistä olisi hyvin voinut tehdä kokonaisen oman kirjankin, mikä ehkä olisikin varmasti viroksi, mutta miksei myös englanniksi ja venäjäksikin paikallaan.
Mutta mistä Mare kirjoittaa? Tässä vain luettelo Maren tekstin väliotsikoista havainnollistamaan sitä, miten kattavasta ja aivan ainutlaatuisesta yleisesityksestä setojen aineellisesta kulttuurista on kyse:
Kylätyypit, talotyypit, asuinrakennukset, asuntojen sisustus, pyhäinkuvat, talousrakennukset, maaomistusoloja, viljelykasveja, -tapoja ja -välineitä, puutarhanhoito, karjatalous, mehiläistalous, kalastus, käsitöitä ja teollisuutta, rajamaan kaupankäynti, markkinat ja torit, leivät ja piirakat, keitot ja puurot, vihannes-, sieni- ja marjaruoat, kalaruoat, liharuoat, maito- ja munaruoat, juomat ja nautintoaineet, rituaaliruoat, ruokailutavat ja -astiat, talonpoikaisnaisen vaatetus, miesten vaatetuksesta, tekstiilit ja korut.
Tekstikokonaisuuden alussa Mare Piho selventää lukijalle termejä Setomaa ja setot ja lopussa on suppea mutta tuiki tarpeellinen tiivistys Etnisiä tunnusmerkkejä setojen vanhassa aineellisessa kulttuurissa ja ajatuksia herättävä loppukaneetti Setokulttuuri muutoksessa.
HUOM! tämän Mare Pihon artikkelin viimeinen lause viittaa toiseen mielenkiintoiseen Maren tekstiin, jonka Hannu Oittisen suomentamana vajaa viikko sitten jo julkaisimme: ”Setonaisten kansanpuvut ja hopeakorut sekä nämä yllään laulavat ja tanssivat setonaiset ovatkin nousseet usein jopa koko Viron symboleksi.”
Viitteitä Maren artikkelissa on 305 kappaletta ja lähdekirjallisuutta 143 teosta, julkaisua tai artikkelia.
HUOM! Tämä Tapio Mäkeläisen laatima kirjaesittely on laajennettu ja muokattu versio tekstistä, jonka vuonna 2022 ilmestyi Tuglas-seuran ELO-aikakauskirjassa.
Kuva: Inkerikot, setot ja vatjalaiset. Kansankulttuuri, kieli ja uskomusperinteet -teoksen kansi.
Vastaa